Janottaako vanha suola?

Olin lauantaina illalla parin kaveripariskunnan kans illanvietossa. Siellä yhden Satun kanssa tuli puhetta mun ja mun eksän, Mikan, erosta. Satu tuntee kans Mikan ja alko spekuloida, että Mika ei vissii pysty sitoutuu. Jutskailtiin asiasta tovi, minkä aikana repesin sitte ihan täysin. Tais tulla Sadulle aika selväksi, etten tosiaan sitten ole vielä päässy yli Mikasta. No, samalla tajusin sen vasta itekin.

Aloin kummasti ymmärtää, minkä takia en o ihan tosissaa pystyny aatteleen suomikaksnelkkulaisten tapaamista. Miten yhden Mikan kaa samantyyppisen ruumiinrakenteen omaavan tapaamisen ajatteleminen on oikeesti lähinnä vetäny mahan solmuun ja yököttäny. Miten vähän väliä olen käyny Mikan FB-sivua…. Jooo, olishan tää ny pitäny tajuta vähemmästäkin.

Lauantai-illan lopuksi rääyin sitten todenteolla. Emmää tajua itteänikään. Muka hyvinkin sinuiksi olin päässy sen kaa, ettei Mikan kaa olla yhes. Ku ei sil olis edes aikaa mulle kaikkine harrastuksineen, hellittelyä ei tulis läheskää tarpeeksi (vai johtuko se vaa samoista Mikan omista ongelmista minkä takia piti erota?), aikuisten urheilu ei kovinkaa usein tuottanu täyttä tyydytystä (oppimiskysymys uuden ihmisen kanssa?). Mut mut mut…

Tuon repeemisen jälkeen on ollu tosi apaattinen ja masentunu olo. Mikää ei huvita, eikä millä oo mitää väliä. Kurkussa on jatkuvasti pala ja joku kiristää sisuskaluja ja puristaa sydäntä rusinaksi. Haluisin vaa käpertyä peiton alle ja sanoa piupaut koko maailmalle ja itkeä kaiken pahan pois sisältäni. Ei siis mikään järin herkullinen olo. Jotenkin tästä kai kuitenkin olis eteenpäi päästävä…

Jaa että miksiköhän sitte aikanaan erottiin. Kävi jo varmaan selväksi, että Mika se oli, joka jätti. Sen mielestä ollaan liian erilaisia ja se ei kuulemma tuntenu tarpeeksi mua kohtaan. Mun teoriani on, että se ei olis ees pystyny tuntee niinku olis halunnu, sitä on aiemmat tyttöystävät pettäny muutaman kuukauden seurustelun jälkeen, joten vähemmästäkin sitä suojais itteään. Tosin teoriani jatkuu, ett Mika käyttäyty yhtäkkiä parin kuukauden jälkeen (me ehittii ruveta puhuu omakotitalon ostosta) iha oudosti. Jos en olis niin paljo rakastanu, olisin iteki saattanu ruveta jotai muuta säheltää. Musta tuntu, että Mika säikäytti itse itsensä… Vai onko se sitte sitä sitoutumiskammoa? Kovin ikävä juttu, ku Mika vaikuttaa selvästi sellaselta, joka haluis perustaa perhettä…


Muita lähiaikojen tapahtumia:

perjantaina pärähti ihan täysin pinna Amariin. Kauhee valitusvirsi meses ja sitte taas just ku olisin ollu lähtees (olin ilmottanu heti alkuunsa että on iha just lähettävä kauppaan) ni se alko selvittää että voitasko tavata ja tuntuu että välttelen sitä. Annoin tulla täyslaidallisen ja ”huusin” puol tuntii isoilla kirjaimilla. Ei siltikää vissiin menny ihan perille ku tänään taas alkoi tulla meseviestiä.

Lauantaina baarissa (juu, kävin siäki pikasesti käännähtääs kahen itkukohtauksen välis) törmäsin Joniin. Koetin vinkata illan lopussa että hitaille vois mennä, mut en loppujen lopuks ollu järin pettyny, että se lähtiki sit kotiin, ku kuulemma oli aikanen herätys. Narikkajonossa ja baarin ulkopuolella loin todella piiitkiä silmäyksiä yhteen jäbään, jonka oon huomannu tuol baaris muutaman kerran ennemminkin, mutta ei siitä sitten sen kummempaa (jep, laiha yritys saada omat ajatukset pois Mikasta).

Tänään ruokalassa ei taas kyl jääny kovin epäselväksi vilkuileeko Mikko mun suuntaan. Jeps. Tilanne on vakava kun tämäkään ei oikein saanut piristettyä. Son kuitenki hyvä merkki, että kiinnitän tähän asiaan edes huomiota. Meinaa kai kuitenki sitä, että kenties pystyisin tuota Mikkoa aatteleen, vaikken oikein muita pystykää miettii tai tapaamaan. Tästä on kai kuitenkin hyvä lähteä (vaikka fakta taitaakin olla, ettei Mikko tuu ikin pyytään mua ulos…).

Nyt odottelen kovasti että torstai tulis pian. Silloin saan hakea oman ruokapalkalla työskentelevän pörröisen terapeuttini.