Missä bileinto?

Olen odottanut halloweenia ja siihen liittyviä bileitä varmaan parin kuukauden verran. Ensin olisivat luvassa naamiaiset ja sen jälkeen baariin. Nyt ongelmana on, että kaikki ajatukset pyörivät Hesassa ja Antissa… Kuin tässä sitte mistää hirveetä bileintoa löytyy.

Entä jos käy niin kummasti, että joku miespuolinen lähestyisi baarissa. Mitäs sitten kuuluisi tehdä? Ajastukset ovat aivan muualla, mutta toisaalta mistä ihmeestä mä ny tiedän että onko toi toinen lainkaan mitenkään vakavammin kiinnostunut. Kai tässä kuitenkin pitäis ihan sinkkuna itseään pitää? Vai? Äääh, taidan olla kyllä niiiiin hukassa. Miks se Antti ei vaan voinu tulla tänne....

Tahdon tekstiviestin!

Olen nyt koko viikon kärvistellyt ja odotellut tekstiviestejä viime vkloppuna tapaamaltani Antilta (edellisessä kirjoituksessa ei ollut mitään nimeä mainittuna koska en tainnut edes tietää koko hepun nimeä ennen kuin etsin hänet kaverin kaverin facebook-kavereista. Jep jep, Tarun moraali on (taas?) korkealla kun senkään jälkeen ei tiedä yövieraansa nimeä kun on heittänyt sen jo kotiin. Mutta mehän harrastettiin sentään vain sitä turvaseksiä...).

Sunnuntaina häneltä tuli viesti, jossa hän pyyteli anteeksi sitä, että oli ollut niin tahditon siinä lähtiessään. Ja kertoi diggailevansa musta :). Vastauksessani annoin ymmärtää, että oli oikeinkin mukava yllätys kuulla hänestä ja että jatkossakin voisi olla mukava nähdä. Tämän jälkeen linjat hiljenivät ja kärvistelin koko sunnuntai-illan ja maanantain siinä ajatuksessa, että voi piru, pitikin mennä tunnustamaan että tyyppi kiinnostaa. Kun nyt sitä ei tietenkään enää kiinnosta kun ei ole enää sitä metsästyshurmaa (näin minulle on opetettu).

Tiistaina onneksi kuitenkin tuli tekstiviesti, jossa Antti kertoi mm., että hänen ajatuksensa tuntuvat harhailevan. kelläpä ei, pirulainen, varsinkin tällaisessa hiljaisuudessa :). Pientä viestittelyä pitkin iltaa ja lopussa hyvän yön toivotukset.

Keskiviikon maltoin olla hiljaa ja "coolina", eilen aloin taas viestitellä. Pienenä toiveena oli, että hän innostuisi matkaamaan tänne takahikiälle. Vaan ei, Hesassa meinaa vkloppunsa viettää, eikä muka hoksaa lainkaan mun hienovaraisia vihjeitä (jotkut kyllä on sanonu, ettei miehet ymmärrä vinkeistä, enkä nyt sitten sanonut että tule tänne perkele, niin en kai voi olettaa hänen tulevan).

Vaan mikä on kun niitä tekstiviestejä tupsahtelee niin harvakseltaan! taas olen odotellut jo tuntitolkulla (rikkonut kännykkänikin tässä samalla, nyt eivät 3-, 6- ja 9-näppäimet toimi oikein mitenkään. Hurraa! En tosin heittänyt hiljaista puhelinta seinään, vessan lattialle tippuminen tuntui ajavan saman asian). Ja viime tekstarissa sentään oli ihan selvä kysymys ja kysymysmerkki perässä.

Lopuksi pahoittelut työnantajalleni siitä, että kirjoittelen tällaista työajalla. Mutta oikeasti, jos on viikon aikana töissä 51h and counting niin miten tässä muulloinkaan ikinä ehtii mitää kirjottaa.

Miten ei voi osata yhden yön juttuja

Tapasin eilen baarissa yhden mielenkiintosen jäbän. Enste koko tyyppi ei niin kiinnostanu (kaveri ja sen kaveri tais parittaa mun tuolle), mut illan mittaan hän osottautu kyllä mitä mukavimmaksi. Hän tuli loppujen lopuks mun luo yöksi. Nukuttua ei tullu juur, mutta sitäki enemmän sai sitten hellittelyä. Tuli myös harrastettua maailman turvallisinta seksiä: vaatteitten läpi. Vaan parempi näin: mieluummin hellittelyä ja orkku kuin känniseksiä ja ei orkkua. Ihan parasta tuollainen ku piinaavan hitaasti ensi käsi alkaa vähä hyväillä kilttejä alueita ja sit pikkuhiljaa vähä muualtaki. ja sit ikuisuuden sellasessa melkein suutelu asennos yms… Jäi kyl niin totaalisesti haluun kuitenki sitä ihan aitoo äksöniikin.

Mutta mikä siinä on, etten osaa niin millään mitää yhden illan juttuja. Nytkin jo ennenku ees kunnol päästiin lähempään kontaktiin yöllä niin jo mietin suurin piirtein ett millon pääsisin kattoo sitä Hesaan (asuu hesassa mut on kotosi täältä takahikiältä). EI näin!

Päästiin viimein ylös pedistä viiden mais, käytiin heses (ah niin romanttista!) ja vein sen kamojensa luo. Homma jäi sit siihen, ett hän totesi ”varmaan törmätään jossain”. Olin kyl tosi pettyny, mut en ruvennu sit kuitenkaa ruinaan sen numeroo. Aattelin ettei kuitenkaa kiinnosta mikää tän enempi.

Hetki sitte kaveri soitti, että sen kaveri oli pyytäny mun numeroa että vois antaa sen tuolle mun viime öiselle seuralle. Tarina ei varmaksi kerro, mutta ilmeisesti tyyppi oli kysyny numeroo. Ny elän sitte mielettömäs jännitykses että ottaakohan se tyyppi yhteyttä… Hui jui jui…

Jälkiedit: tekstari tuli.... mitämitämitä mä kirjotan... :)

Janottaako vanha suola?

Olin lauantaina illalla parin kaveripariskunnan kans illanvietossa. Siellä yhden Satun kanssa tuli puhetta mun ja mun eksän, Mikan, erosta. Satu tuntee kans Mikan ja alko spekuloida, että Mika ei vissii pysty sitoutuu. Jutskailtiin asiasta tovi, minkä aikana repesin sitte ihan täysin. Tais tulla Sadulle aika selväksi, etten tosiaan sitten ole vielä päässy yli Mikasta. No, samalla tajusin sen vasta itekin.

Aloin kummasti ymmärtää, minkä takia en o ihan tosissaa pystyny aatteleen suomikaksnelkkulaisten tapaamista. Miten yhden Mikan kaa samantyyppisen ruumiinrakenteen omaavan tapaamisen ajatteleminen on oikeesti lähinnä vetäny mahan solmuun ja yököttäny. Miten vähän väliä olen käyny Mikan FB-sivua…. Jooo, olishan tää ny pitäny tajuta vähemmästäkin.

Lauantai-illan lopuksi rääyin sitten todenteolla. Emmää tajua itteänikään. Muka hyvinkin sinuiksi olin päässy sen kaa, ettei Mikan kaa olla yhes. Ku ei sil olis edes aikaa mulle kaikkine harrastuksineen, hellittelyä ei tulis läheskää tarpeeksi (vai johtuko se vaa samoista Mikan omista ongelmista minkä takia piti erota?), aikuisten urheilu ei kovinkaa usein tuottanu täyttä tyydytystä (oppimiskysymys uuden ihmisen kanssa?). Mut mut mut…

Tuon repeemisen jälkeen on ollu tosi apaattinen ja masentunu olo. Mikää ei huvita, eikä millä oo mitää väliä. Kurkussa on jatkuvasti pala ja joku kiristää sisuskaluja ja puristaa sydäntä rusinaksi. Haluisin vaa käpertyä peiton alle ja sanoa piupaut koko maailmalle ja itkeä kaiken pahan pois sisältäni. Ei siis mikään järin herkullinen olo. Jotenkin tästä kai kuitenkin olis eteenpäi päästävä…

Jaa että miksiköhän sitte aikanaan erottiin. Kävi jo varmaan selväksi, että Mika se oli, joka jätti. Sen mielestä ollaan liian erilaisia ja se ei kuulemma tuntenu tarpeeksi mua kohtaan. Mun teoriani on, että se ei olis ees pystyny tuntee niinku olis halunnu, sitä on aiemmat tyttöystävät pettäny muutaman kuukauden seurustelun jälkeen, joten vähemmästäkin sitä suojais itteään. Tosin teoriani jatkuu, ett Mika käyttäyty yhtäkkiä parin kuukauden jälkeen (me ehittii ruveta puhuu omakotitalon ostosta) iha oudosti. Jos en olis niin paljo rakastanu, olisin iteki saattanu ruveta jotai muuta säheltää. Musta tuntu, että Mika säikäytti itse itsensä… Vai onko se sitte sitä sitoutumiskammoa? Kovin ikävä juttu, ku Mika vaikuttaa selvästi sellaselta, joka haluis perustaa perhettä…


Muita lähiaikojen tapahtumia:

perjantaina pärähti ihan täysin pinna Amariin. Kauhee valitusvirsi meses ja sitte taas just ku olisin ollu lähtees (olin ilmottanu heti alkuunsa että on iha just lähettävä kauppaan) ni se alko selvittää että voitasko tavata ja tuntuu että välttelen sitä. Annoin tulla täyslaidallisen ja ”huusin” puol tuntii isoilla kirjaimilla. Ei siltikää vissiin menny ihan perille ku tänään taas alkoi tulla meseviestiä.

Lauantaina baarissa (juu, kävin siäki pikasesti käännähtääs kahen itkukohtauksen välis) törmäsin Joniin. Koetin vinkata illan lopussa että hitaille vois mennä, mut en loppujen lopuks ollu järin pettyny, että se lähtiki sit kotiin, ku kuulemma oli aikanen herätys. Narikkajonossa ja baarin ulkopuolella loin todella piiitkiä silmäyksiä yhteen jäbään, jonka oon huomannu tuol baaris muutaman kerran ennemminkin, mutta ei siitä sitten sen kummempaa (jep, laiha yritys saada omat ajatukset pois Mikasta).

Tänään ruokalassa ei taas kyl jääny kovin epäselväksi vilkuileeko Mikko mun suuntaan. Jeps. Tilanne on vakava kun tämäkään ei oikein saanut piristettyä. Son kuitenki hyvä merkki, että kiinnitän tähän asiaan edes huomiota. Meinaa kai kuitenki sitä, että kenties pystyisin tuota Mikkoa aatteleen, vaikken oikein muita pystykää miettii tai tapaamaan. Tästä on kai kuitenkin hyvä lähteä (vaikka fakta taitaakin olla, ettei Mikko tuu ikin pyytään mua ulos…).

Nyt odottelen kovasti että torstai tulis pian. Silloin saan hakea oman ruokapalkalla työskentelevän pörröisen terapeuttini.

Amari

Sellaisille, jotka eivät tunnista käsitettä Amari, termin selittäminen lienee paikallaan. Toinen vaihtoehto tällä ilmaisulle olis amis, tämä selittikin asian varmaan jo monille. Eli kirjaimellisesti ajatellen minun kielessäni amari on siis ammattikoulun käynyt jätkä. Paitsi että ei amarin ole välttämättä tarvinnut käydä ammattikoulua ja kaikki ammattikoulun käyneet jätkät ei ole amareita. ainakaan jos niihin tutustuu paremmin… Selitetäänpä tarkemmin.

Amari ei ole mikään järjen jättiläinen. kouluaikoina hän saattaa kasvattaa viikset ihan vain näyttääkseen vanhemmalta. Voi sanoa, ettei ne kolme pitkää haiventa nenän alla juuri vanhenna saati että niitä hyvällä tahdollakaan voi laskea viiksiksi. Ei siinä mitään, mutta tämä sama käytös saattaa toistua myöhemminkin. Amari ei myöskään osaa kirjoittaa kunnolla. Tai saattaisi osatakin, mutta ei vain näe tarvetta panostaa tällaiseen asiaan. Jne Jne, you get the picture.

Älkää kuvitelko kuitenkaan että pitäisin itseäni mitenkään mielettömän fiksuna ja älykkäänä. Olen kyllä kirjanoppinut eli käynyt yliopiston. Tiedän kuitenkin, että olen älyllisesti enintäänkin keskitasoa. Siksi en pidäkään siitä, että alan jonkun seurassa pitämään itseäni sitä älykkäämpänä, ylempänä ihmisenä. Kuitenkin tiedä, että en sitä ole, oikeasti.

Olen tässä viestitellyt pidemmän aikaa yhden amarin kanssa, nettitreffipalvelun kautta on yhteys alun perin luotu. Haluaisin kovasti aina kaikille antaa mahdollisuuden, mutta kertakaikkisesti tämän tapauksen kanssa se on vaikeaa. Vaikka kuinka olen vinkkaillut esim, että mua häiritsee niin suunnattomasti hänen tekemänsä kirjoitusvirheet (asiaa kenties vain pahensi hänen tunnustuksensa, että osaisi kyllä kirjoittaa mutta ei mesessä viitsi), ei viesti mene perille. Muutenkin kirjoitusten perusteella vaikuttaa hieman tampiolta. Vaikea tosin arvioida, minkä verran tämä vaikutus tulee kirjoitusvirheistä, pisteiden puuttumisesta yms.

Vaan kovasti tämä amari haluaisi minut tavata. Vaikka kuinka olen epäsuorasti jo haukkunut häntä tyhmäksi (tajusi sen, pisteet nousi hieman). Olen vatvonut asiaa edestakaisin. Onko väärin tavata Amari vain, että siitä hyvinkin saattaisi saada hauskaa kirjoitettavaa blogiin? Taitaa olla.

Amari kirjoitti tänään, että hänellä saattaa alkaa parin kuukauden iltavuoroputki. Kannattaako tässä sitten mennä tapaamaankaan, jos se sittenkin olisi ihan ookoo tyyppi. Vai olisiko täydellinen suhde amarin kanssa viettää hänen kanssaan yöt yhdessä: ei paljon keskusteluja, sitäkin enemmän toisen läheisyyttä ja aikuisten urheilua. Täytynee miettiä vielä lisää.. tai heittää kolikkoa.

Väistää, ei väistä...

Kaikki varmaan ovat joutuneet tilanteeseen, jossa ollaan vastakkain ihmisen kanssa ja ei tiedetä kumpi väistäisi kumpaa ja kummalta puolelta. Minulle kävi tällä tavalla juuri Samin kanssa. Olipas melko hönttiä kun ihastuneena olo aiheuttaa sen, että ei oikein toista uskalla katsoa silmiinkään eikä tiedä että minne katsoisi tai menisi ja toinen vain seisoo edessä.
Jos selitystä tälle hassuhkolle (en sano nololle, koska en nyt suostu olemaan nolostunut) tilanteelle kysyy minulta, olen tietenkin tiukasti sitä mieltä, että hän se jäi minun reittini eteen, en olisi oikein mahtunut kiertämään oikealta niin kuin normaalien ajosääntöjen mukaan kuuluu (pätevätkö nämä säännöt toimistoympäristössä?).

Ja toivottomana vihjeiden hakijana tietenkin aivot raksuttavat, että ahaa, tilanne (minun kanssa vastakkain joutuminen) on sen verran häkellyttävä, etteivät refleksit oikein toimi. Voisiko tämä merkitä jotain! Stop, STOP, nyt ei ruveta vainoharhaiseksi. Mistä voinee päätellä, että vainoharhainen vihjeiden kaivelija on juuri se tarkin kuvaus minusta. Kaikki käytös tulkitaan aina jotenkin, mutta ainoastaan kun kyse on jostakusta johon olen ihastunut. Ja kyllähän niitä vihjeitä aina kaivelemalla löytyy. Ja katseita samaten, onhan se luonnollistakin että jos nämä minun ihastuksen kohteenikin kuitenkin suurimman osan ajasta pitävät silmiään auki, niin ihan vahingossakin he katsovat välillä myös minun suuntaani.

Jälkiviisaana tuon tapahtuman osalta lähinnä harmittelen, että refleksit ylipäätään toimivat. Jos eivät olisi toimineet, niin olisin päätynyt suoraan hänen syliinsä. Ei mikään pahin paikka tässä maailmassa!

Tulipas muuten mieleen, että jos blogiani sattuu lukemaan joku tuttuni, hän todennäköisesti osaa yhdistää langat melkoisen nopeasti minuun (esim sami varmaankin hokaa että hänestä tässä puhutaan). En nyt ole aivan varma, olisiko se maailman kamalin ja noloin asia jos esimerkiksi Sami tai Mikko tätä lukisi, sinänsä. He kenties muutenkin osaavat päätellä ihastumiseni. Ainut että täällä kerrotaan kaikista muistakin, jotka jollakin tavalla sykähdyttävät minua, ei kovin spesiaali olo sen jälkeen jää varmaan. Samaten jos joku muu tuttuni hoksaisi minun ja ihastusteni henkilöllisyyden. Se olisi kenties jollain tavalla ikävää myös ihastusteni kannalta...

Ihastuneena olemisen hulluus

Muutama sana ihastuneena olemisesta ja sen järjettömyyksistä, joita tällä viikollakin olen kokenut. On se kyllä niin älytöntä, miten toisen näkeminen ja ajatteleminen voi vaikuttaa niin… aina sisällä läikähtää jotain lämmintä ja sisuskalut menee ylösalaisin. Perhosiakin tuntuu lentävän vatsassa. Ja tämä, vaikka samaan tyyppiin on ollu ihastunu jo iät ja ajat.

Tällä viikolla saavutin uuden tason tässä hulluudessa. Hän asioi viereisessä loosissa olevan kanssa pitkän tovin eikä työnteostani tullut sitten niin mitään. Kuuntelin vain hänen ääntään (toivottavasti huokaukset eivät kuuluneet sermin toiselle puolelle… ei varmaankaan kun en uskaltanut olla äänekäs että jotain ei olisi jäänyt kuulematta). En siis kuunnellut, mitä hän puhui, vaan ihan yksinkertaisesti ja pelkästään hänen ääntään. Onneksi hänen työpisteensä ei ole ihan omani tuntumassa, enhän saisi muuten mitään tehtyä.

Myös se on tekemässä minut hulluksi, että saattaa olla, että tämän kuun loppupuolella vietämme kokonaisen päivän yhdessä töitten puolesta. Ainut on vain, että yksi työkaveri voi tahtomattaan pilata tämän tapahtumasta ja nyt pelkään kuolemakseni että juuri näin käy. No, ei sen puoleen, tuon aiemman perusteella minun voi olla melkoisen haasteellista työskennellä (tai pysyä ylipäätään täyspäisenä… ) hänen kanssaan samassa tilassa.

Nii juu, ja mä saan sen elämäni kisun itselleni :). En siis jatkossa ole ainakaan ihan yksikseni.

Rakkautta ensi silmäyksellä

Kyllä sellainenkin ilmiö sitten näköjään on olemassa kuin rakkautta ensi silmäyksellä. Mun tuurilla menin sitten kuitenkin rakastumaan sellaiseen, joka on jo alustavasti varattu :(. Kuinka voikaan samassa pakkauksessa olla sellainen ulkonäkö ja luonne. Nyt taitavat hänen kauniit silmänsä kummitella unissa, kuinka mahdan saada unta kun tiedän että huomenna selviää meidän kohtalo…

Rakkauteni kohde on noin vuoden ikäinen löytökissaneito. Mitä ihastuttavin kehruupussi, kerta kaikkiaan. Ainoa mutka matkassa on, että ilmeisesti joku toinen on iskenyt silmänsä häneen ennen minua. Huomenna selviää, meneekö hän tämän kilpailijan kotiin.

Jos käy niin onnekkaasti, että saan tämän hellyydenkipeän olennon itselleni, niin kuka tässä sitten enää miestä kaipaakaan kun on pedinlämmittäjä jo hankittuna :). Tässä voi myös katsoa tekevänsä hyvän työn: kun antaa kodittomalle turrikalle kodin, ei hän joudu lopetettavaksi. Hylkiömiehiä ei kuitenkaan vielä taideta viedä pyövelille ihan niin nopeasti? :)

Yksi lippu vai med avec?

Kenen seurassa vietän uuden vuoden? Entä missä? Kuinka tuollaisia voi tietää. No, pitäisi, jos halajaa uuden vuoden tietämille ostaa lipun suosittuun tapahtumaan. Jos tämän vuoden puolella vaikka tapahtuisi sellainen ihme, että törmäisin miehenpuolikkaaseen, jonka seurassa viihdyn, olisi taatusti toiveena viettää uusi vuosi yhdessä. Mutta miten todennäköistä tuokin nyt on…

Entä mistä voin tietää, olisiko minulla ensi vuonna alkusyksystä avec vai osallistunko edelleen kaikkeen yksin? Jos nyt varaudun avecin olemassaoloon näin hyvissä ajoin ostamalla kaksi lippua alkusyksyn konserttiin, kiroanko sillä optimismilla heti kaikki mahdollisuudet löytää SE tänä aikana ennen konserttia? onko tylsä mennä yksin jos tapahtumahetkellä olisikin seuralainen tarjolla? Vai olisiko se hyvä iskurepliikki "tuletko kanssani loppuunmyydylle keikalle yli puolen vuoden päästä"? Kenties ei, miehet tuntuvat säikähtävän vähemmästäkin tulevaisuuden suunnittelusta… vai mitä jos SILLÄ onkin jo oma lippu?

Ensimmäisen tapauksen osalta taisi päätös toistaiseksi jäädä tekemättä. Jälkimmäisen osalta päädyin realismiin ottamalla ihan vain itselleni lipun muun kaveriporukan mukana. Eli ei sentään IHAN yksin tarvitse mennä, kaveripariskuntien kyljessä pääsee aina… no, toisinaan ainakin. Vähän orpo olo vain tulee, kun toiset laskee hankittavien lippujen määriä ja kummastelee, että joku tulee vissiin YKSIN kun on pariton määrä. Hmph.

Alkutilanne

Silläkin uhalla, että samanlaisia blogeja on maailma täynnä, päätin minäkin alkaa kirjoittaa nettiin päiväkirjaa elämästäni. Lähinnä tämä tullee käsittelemään sinkkuelämän kommervenkkejä, sillä se on asia, joka tällä hetkellä eniten pyörii mielessä. Kaikki muu on kohdallaan, on työ, oma kiva asunto ja suurin piirtein tervekin taidan olla (okei, nyt olen pitkään ollut flunssakierteessä, mutta se on kuitenkin aika pientä). Ainut mikä puuttuu, on se joku jonka kanssa jakaa kaikki tämä ja paljon enemmän.


Tämä on tilanne tällä hetkellä:

Viimeisin suhteeni päättyi alkukesästä. Seurustelu Mikan kanssa kesti vain muutaman kuukauden, mutta oli sitäkin tunnepitoisempi. Suuren osan ajasta olen sitä mieltä, että olen päässyt täysin yli tuosta ja että en oikeasti haluaisi häntä takaisin. Sitten tulee kuitenkin sellaisia hetkiä, jolloin ero tuntuu todella pahalta ja ainut mitä haluaisi tehdä, on käpertyä Mikan turvalliseen kainaloon. Haluaisin kuitenkin uskoa olevani valmis uuteen suhteeseen. Ainakin pystyn kiinnostumaan ja ihastumaan muihin ja unelmissa hän ei ole enää se, jonka kanssa päädyn yhteen.

Olen ollut pian kaksi vuotta ihastunut yhteen jätkään työpaikalta, kutsutaan häntä vaikka Mikoksi. Olen koko pienen ikäni harrastanut pitkällisiä ihastumisia. Harvoin ne tosin niin pahaa laatua ovat olleet, että olisin jotain asialle tehnyt, mikä tässä tapauksessa tapahtui. ”Valitettavasti en ainakaan nyt…” oli vastaus kun pyysin häntä ulos reilu vuosi sitten. Sen jälkeen en ole tehnyt asialle mitään, en halua aiheuttaa vaivautunutta oloa ihmiselle, jonka kuitenkin näen liki päivittäin. Vaan kyllä tuo ”ainakaan nyt” ja osakseni saamat vilkaisut mieltä edelleen vaivaavat.

Työpaikalla on myös toinen mielenkiintoinen jäbä, olkoon tässä vaikka Sami. Taitaa olla vähän niin, että olen hänen avulla yrittänyt päästä eroon tuosta Mikko-pakkomielteestä, huonolla menestyksellä kylläkin. Menin ihastumaan tyyppiin kun hän yllättäen alkoi työpaikalla puhua minulle. Mieltä kaivelee vieläkin hieman yksi kesätapahtuma kun törmäsin häneen. Vain lyhyen juttutuokion jälkeen jouduin lähtemään vessaan enkä enää löytänyt häntä. Ei vain voi olla pohtimatta, mitä olisi voinut tapahtua tuossa vapaa-ajan törmäämisessä kun molemmat olivat hieman tuiskeessa…

Käyn aina välillä baareissa ja siellä monesti tutustuukin erilaisiin miehiin. En tykkää mistään yhden illan jutuista, mutta myönnettäköön, että joskus niihinkin on tullut sorruttua. Mutta vain kerran olen lähtenyt nimenomaan siinä ajatuksessa, että nyt on pakko saada seksiä (pitkä selibaatti takana, jos asiaa jotenkin tarvitsee selitellä…). Yleensä syy on vain läheisyydenkaipuu tai jollain hullulla tavalla se, että ei halua päättää iltaa lähtemällä eri teille. Periaatteessa tiedän, että mahikset saada puhelinnumero on yhtä pienet, kenties pienemmätkin, silloin illalla kuin seuraavana aamuna. Elän myös toisaalta periaatteella ”jos heti menee sänkyyn, ei voi tulla mitään syvällisempää… ja toisinpäin”. Ja monesti sanonkin tuon, se onkin vähän niin kuin testi, että jos se toinen sitten ei yritäkään yhteisenä yönä mitään, kenties siitä sitten voikin tulla jotain… Juu, ihan pönttöä. Ja yleensä kuulen vain mitä kirjavimpia vakuutuksia siitä, miten asia ei ole noin, että ihan hyvin voidaan nyt tehdä jotain ja silti voi kehkeytyä jotain…

Viime viikonloppuna tapasin baarissa aivan ihanan jäbän, kutsuttakoon häntä Joniksi. Sivuhuomautuksena sanottakoon, että olen muuttanut ulkonäköäni aika paljon tämän vuoden aikana ja nyt tuttavuutta alkavat tekemään sellaiset, joiden ennen en olisi voinut kuvitellakaan olevan minusta kiinnostuneita niin millään tavalla. No, tässä kävi juuri niin, vilkaisin pari kertaa pitkään namua jäbää tanssilattialla ja hämpä tulikin pian minun luokseni tanssimaan.
Pidettiin hauskaa koko ilta, hän saattoi minut kotiin. En päästänyt häntä sisälle, tuntui jotenkin tavattoman tärkeältä, että nyt ei tulisi mitään heti. Sovittiinkin, että nähdään seuraavana iltana kahvilassa.

Seuraavana päivänä tuli viesti, jossa Joni halusikin aikaistaa tapaamista ja aikaa rukattiin moneen otteeseen. Treffit olivat aivan ihanat ja saivat minut entistä vakuuttuneemmaksi, että sen lisäksi että Joni on syötävän söpö, niin hän on vielä tavattoman huumorintajuinen, harrastaa samoja asioita ja järkikin tuntuu olevan kotona. Niin, ja hänen kanssa pystyy keskustelemaan arkiasioiden lisäksi myös tunteista. Juu, liian hyvää ollakseen totta: Joni sanoi treffien päätteeksi, että ei nyt pysty mihinkään syvällisempään kun ei ole vielä toipunut erosta.

Tunsin oloni todella pettyneeksi (eikä ollut suinkaan eka kerta tänä vuonna). En vain yksinkertaisesti jaksa tuollaista enää niin päätin, että en enää tuolla tavoin innostu mistään enkä myöskään enää aktiivisesti etsi mitään. Tätä sydäntä on tölvitty tarpeeksi tälle vuodelle. Vaan kaikesta huolimatta Joni on tuon jälkeen pitänyt yhteyttä. Tuli eilen tänne ”päiväkahveille”, mutta ei siitä sitten mitään tullutkaan. Ei siis fuckbuddyäkään tästä tyypistä… Aika näyttää, mitä tuosta muotoutuu vai muotoutuuko yhtikäs mitään.

Tapaamisen jälkeen tuntui kuitenkin, että ei kai se maailma tähän lopukaan, että kai sitä vois vähän itseään altistaa niille kolhuille kun tästäkin selvisi hengissä. Olin jo ennen tätä tapausta kypsytellyt blogi-ideaa ja mietinkin tuossa välillä, että sepäs hauskaa kirjoittaa sinkkuelämästä blogia kun on päättänyt ettei loppuvuodesta sekaannu yhteenkään mieheen :D. Mutta ei sentis :).

Olen vaihteeksi kokeillut nettideittailua. Muutamia ihan mielenkiintoisia tapauksia on, mutta juuri tällä hetkellä en vain jaksa kiinnostua tarpeeksi tavatakseni heistä ketään. Tai tunteet menevät laidasta laitaan, toisinaan ajattelee että mitäs siinä häviäisi mutta toisaalta ei vain löydy tarpeeksi energiaa… Kai noissa Mikossa, Samissa ja Jonissa on riittävästi täyttämään sydämen tältä erää. Toisaalta en kuitenkaan pitäisi lainkaan mahdottomana tavata ihmistä joka veisikin yhtäkkiä kokonaan sydämeni noilta.

Ja tähän toivoisin päätyväni:

Joo joo, tein juuri viikko sitten lupauksen itselleni, että en etsi ketään. Mutta kai sitä silti voi toivoa että kohdalle sattuisi kiltti, mukava, huumorintajuinen, urheilua harrastava miespuolinen henkilö, joka jostain kummasta luonnonoikusta haluaisi viettää aikaa minun kanssani. Aina kivempi jos se olisi joku tuossa yllä mainitsemistani, mutta jos tapaus Mika on jotain opettanut niin sen, että on myös mahdollista tutustua johonkin aivan uuteen ihmiseen, josta voi innostua yhtälailla ja nopeastikin.